Noniin, nyt on sitten kurssitettu koko viikonloppu. Ollaan seisty Tuulin kanssa tuulisella pellolla yhdeksän muun koiran ja ohjaajan kanssa. Eilinen päivä ei ollut oikein miltään osilta onnistunut. Tuuli sikaili, oli kuriton, vinkui ja teki sen pahimman virheen, minkä vaan tuolla tilaisuudessa voi tehdä, eli shoppailla metsässä ja vaihtaa damit parempiin välineisiin. Ja jos Tuulilta kysyy, niin pallo ON sille arvokkaampi väline, mitä damit.

Oltiin jo etukäteen kirjallisesti kerrottu kurssin vetäjälle koiristamme ja siitä, mistä olin kirjoittanut, saatiin myös noottia. Ääneen ei kouluttaja totuuksia laukonut, mutta sen verran olen koiria katsellut, että tajuan, ettei meidän yhteistyö olekaan aikuisten oikeasti sitä, mitä se voisi olla. Tuuli siis määrää ja minä roikun lapasena hihnassa. Siitä syystä myös luovutusongelma, joka taasen heijastuu palautuksiin. Olen jossain vaiheessa saanut "otsaani" tumpelon leiman näissä asioissa ja se olotila vaan vahvistui kurssilla. On niitä osaavia ja sitten on meitä, erityistä opetusta tarvitsevia, ikuisesti toivottomia koiraihmisiä.

Tänään sunnuntaina sitten tehtiin vähän vaativampia hommia. Parityöskentelynä markkeerausta ja linjaa. Tuuli linjasi ihan hyvin, joskin tarvitsi tukea. Hassua, miten muutaman metrin siirtyminen eteenpäin linjalla saa koiran linjautumaan paremmin. Markkeerauskyvystään Tuuli sai pelkkää plussaa. Kaikkea kuitenkin varjosti ne hirveät luovutukset,,,tai siis ei ne edes luovutuksia ole, vaan nouto jää kesken. Ihan sillain ääneen sanottuna ja faktana.

Kaiken kaikkiaan kurssiviikonloppu oli ihan hyvä kokemus. Kun vaan sais tuon idiootin leiman pois otsastaan...Koira osaa vain ja ainoastaan ne asiat, jotka olen sille opettanut, ja joita se on saanut harjoitella. Enempää ei voi koiralta vaatia. En edes niitä luovutuksia, niin kauan, kun sallin kaiken muun käytöksen. That´s it.

Tänään oli niin fem före, etten olisi joutunut uimaan vaatteet päällä. Grrr..

Käytiin sellainen puolentoista tunnin metsäkäppäily KePon kanssa tuolla "erämaassa". Käppäilyn loppumatkasta tultiin isolle ojalle, jossa kuitenkin oli jonkinlaiset pitkospuut ja niiden vieressä kaksi kyllästettyä tukkipätkää ja niissä nauloja ihan vieri vieressä, eli ilmeisesti kyseessä oli vanha silta, josta oli astinlaudat lähteny irti.

Kytkin koirat ja istutin ne odottamaan, että KePo vetäisi naulaiset tukit ylös ojasta (koska ne oli ihan pitkospuiden vieressä, eli oli riski, että koirat olisivat astuneet nauloihin). Hienoa työtä teki KePo ja sai painavat tukit ylös ojasta, mutta jostain, (virtaavan veden voimasta) ilmestyi keskelle pitkospuita pitkä keppi pystyyn. Pyysin ohimennen, että KePo siirtäisi kepin pois ja mitä tekee KePo? Juu, ottaa ja viskaa kepin siihen virtaavaan ojaan, aika sillain sähäkästi. Voi vaan arvata, mitä flattien päässä silloin tapahtui...Tuuli reagoi salamannopeasti, Aamu vähän jälkijunassa. Ja voi kiesus, että oli lähellä, etten olisi uinut! Oli nimittäin sanomattakin selvää, että Tuuli luuli KePon heittäneen kepin noudettavaksi! Ja sinänsä ihme, sillä meillä ei koirille heitellä keppejä, ei maalla, eikä vedessä.

Muutama ärräpää pääsi meikäläisen suusta, mutta totesin kuitenkin, että olkapää oli sijoillaan, eikä kengät kastuneet...

Eli on kai sanomattakin selvää, että Tuulin kanssa saa treenata malttia, eli kaikki lentävä EI ole häntä varten.

Tuulin iloksi olin ottanut The Pallon mukaan taskuun ja tein metsässä pienen hakutehtävän sille. Kävelin ristiin rastiin pöheikössä ja lähetin Tuulin hakemaan The Palloa. Se tarkasti meikäläisen jäljet ja löysi nopeasti The Pallon. Sitten Aurinkoisen vuoro. Aamua hermostutti, sillä se vaistosi, kuinka Tuuli kävi kierroksilla, kun sen oli odotettava, kun The Pallo piilotettiin uudestaan, eikä se itse saanut sitä hakea.

Tuuli siis passissa siinä n. viiden metrin päässä, irti, totta kai. Ennen kuin olin ehtinyt Aamun saada istumaan sivulle, oli Tuuli hiipinyt kahdesti passipaikastaan bordercolliemaisesti....ja eikun nätisti niskavilloista istumaan uudestaan siihen viiden metrin päähän.

Ja pysyihän se Tuuli istumassa lopulta. Ja löysi Aamukin The Pallon metsästä  En tiedä, kumpi oli tyytyväisempi; Aamu, joka sai vähän näyttää keskaria kakaralle, vai Tuuli, joka huomasi, että The Pallo oli vielä 'hengissä', vaikka se oli uudestaan 'hukkunut' metsään.

Huomenna ja sunnuntaina sitten Nome-kursille, kouluttajana Susanna Fontell. Saas nährä, mitä kommentteja saadaan...itse tiedän tasan tarkkaan ne asiat, joita pitää treenata, on eri asia, mitä sitten "ammattilaisen" mielestä olisi tarve harjoitella. Mulla kun on piiiiiikkasen erilaiset tavotteet, kuin muilla  

Aamu on ihan pössö. Se on nyt parina aamuna touhunnut ihan ufoja juttuja...

Aamuhan on aika erikoinen flatti. Se on ensinnäkin ISO tyttö ja sen lisäksi se on erittäin rauhallinen ja....ajatteleva. Aamua ei pahemmin käsketä, eikä kommeneta, se ei itse asiassa tottele ollenkaan, eikä sillä ole miellyttämisen halua sitten edes alkajaisiks. Mutta silti se on maailman paras Aamu

Aamun kanssa on laskettu monesti kymmeneen, jollei ihan sataan tai jopa tuhanteen, kun se on lähtenyt omille teilleen metsässä. Onko mitään niin ärsyttävää, kun kutsua koiraa metsässä, se pysähtyy katsomaan ja jatkaa silti matkaa. Eikä siis pysähdy, saati tule luokse. Siinä Aamu niin kuin muutamalla sanalla kuvailtuna. Missähän kohtaa koulutus meni Aamun kohdalla ns.metsään?  

Mutta tuosta isosta itsepäisestä ei voi olla tykkäämättä..kuten sanottu, se on ufoillut nyt parina aamuna. Leikkinyt eri palloilla, ärsyttänyt Tuulia syömällä Tuulin parasta palloa, kantamalla myssyjä, lippiksiä, tyynyjä, kaukosäädintä. Ja siinä välissä se on maannut keskellä olohuoneen lattiaa, kaikki tassut kattoa kohti ja ottanut rennosti. Ja jos Tuulia olen "kiusannut", on Aamu maannut sohvalla ja päästellyt sellaisia "väykytys"-ääniä kurkustaan...

Nuo kaikki Aamun ufoilut tulkitsevan vaan yhdessä tavalla. Se voi nyt hyvin!  Selkä (spondyloosi) ei ilmeisesti vaivaa pahemmin, eikä kohtauksiakaan ole ollut vuoteen. Ja korvatkin ovat kunnossa, joten mikäs tässä on Aamun ollessa. Onhan se jo täyttänyt seitsemän vuotta. Tuo ikä on hieman maaginen jokaiselle flatin omistajalle, sillä flatin ollessa tuossa iässä, niille yleensä tulee jotain sairauksia, joko kohtalokkaita, tai sitten sellaisia, joista selvitään.

Mekin eletään päivä kerrallaan ja nautitaan siitä, että tänäänkin sain elää kahden hyväntuulisen koiran kanssa.

Minä leijun. Ilosta, onnesta. Miten voi pienen koiran työmoraali saada ihmisen näin hyvälle tuulelle?

Tänään siis korkattiin kevään ryhmä nome-treenit. Tutulla pellolla, tutussa porukassa. Ja voi, miten pikkukoira Tuuli Tuivertaja teki töitä! Jopa luovutukset toimi 98%. Malttia pitää vielä hioa, sillä välillä tuntui, että vieressäni istui pieni ruutitynnyri, jolla tassunpohjia poltti...Tehtiin muistia, ohjausta ja markkeerausta, luoksetuloa ryhmän läpi, jossa dami keskellä,,,, niin siinä kai ne tehtävät olikin, mutta ihan riittävästi pikkusen aivoille, vielä kun oltiin hihnatta koko tunti! On se vaan KONE tuo Tuuli

Mitä olen tehnyt, että olen ansainnut tuon otuksen? Mulla on ihan oikeasti HELMI!

Vesisadetta ja lämpöä ulkona +2½ astetta. Siinä ilmeisesti keli aina, kun olen matkalla näyttelyyn.

Kurvattiin tänään Tuulin kanssa Kauhvalle, ryhmänäyttelyyn. Tuomarina Ing-Marie Hagelin Ruotsista. Tuulin tulokseksi tuli nuorten luokan ERI1 ilman SA:ta. Olishan se SA tietysti kelvannut...

Arvostelu vapaasti käännettynä:

"Hyväntyyppinen, hyvä ilme, riittävä kaula, hyvä rintakehä. Hyvin asettunut lapa, reisissä hyvä leveys. Hyvän muotoiset tassut. Hyvä turkki. Erittäin hyvät liikkeet" 

Että sellainen tyttö meillä tuon tuomarin mielestä. Meidän mielestä Maailman Paras

Nyt lämmitellän hetki ja sitten nokka kohti mökkisaarta!